Mun suu on niinkuin autiomaa, päätä jomottaa..
Välillä tuntuu että saan migreenin pelkästä ajattelemisesta.
Mun jalat ei kanna.
Asfaltin kivet raastaa mun rikkinäisiä kengänpohjia.
Tulee unenomainen fiilis kävellä tyhjillä kaduilla ja kuunnella leffamusaa.
Katuvalotkaan ei oo syttynyt päälle. Kaipa säästetään taas sähköissä.
Mä kävelen sen koulun ohi, joka on ihan autio. Noh, ei kai kukaan puol seittemältä illalla koulussa olekaan.. Mut kuulen silti lapsien äänet ja pystyn kuvittelemaan pienet ekaluokkalaiset hyppimässä kuralätäköihin. Onnessaan.
Vanhemmat tulevat hakemaan, vähän aikaa ne on vihasii mutasista haalareista.
Ne laitetaan pyykkiin ja toivotaan sormet ristissä että ne kerkee aamuks kuivuu, koska toisissa ulkovaatteissa on repeämiä.. se oli se naapurin Lasse, jonka takii niihin tuli paljon reikiä. ei se tienny et ne oli liian pienet sille.
Loppujen lopuksi äiti ja lapsi istuu viltin alla ja lukee Peter Pania. Eikä se haluu kasvaa isoks, vaan
unelmoida siitä kun voi olla täysin painoton
ja lentää rengaskeinulla avaruuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti